Mielipidekirjoitus on julkaistu Kymen Sanomissa 8.3.2026.
Kansainvälistä naistenpäivää juhlistettiin kukkasin ja kauniin sanoin, mutta päivän alkuperäinen tarkoitus on muistuttaa naisten oikeuksista ja tasa-arvosta. Naistenpäivänä yksi ryhmä jää kuitenkin usein näkymättömäksi: vammaiset naiset. Tällä kirjoituksellani haluan tuoda heitä näkyviksi.
Tutkimusten mukaan vammaiset naiset kokevat elämänsä aikana väkivaltaa jopa kaksi tai kolme kertaa useammin kuin vammattomat naiset. Vammaisiin naisiin kohdistuva väkivalta on monimuotoista ja vaikeasti tunnistettavaa. Se ei välttämättä ole vain fyysistä; se voi olla apuvälineiden rikkomista, lääkkeiden panttaamista, avustamisessa nöyryyttämistä tai täydellistä eristämistä muista ihmisistä. Kun väkivallantekijä on henkilö, josta uhri on riippuvainen – kuten kumppani, perheenjäsen tai jopa omaishoitaja – avun hakeminen on kohtuuttoman korkean kynnyksen takana tai jopa mahdotonta.
Suurin este väkivallan loppumiselle on sen tunnistamattomuus.
Suurin este väkivallan loppumiselle on sen tunnistamattomuus. Ei riitä, että puhumme väkivallasta yleisellä tasolla, vaan lähisuhdeväkivallan ehkäisyn toimintasuunnitelmassa, myös Kymenlaaksossa, on otettava huomioon vammaiset henkilöt omana, haavoittuvassa asemassa olevana ryhmänään. Jos vammaisuutta ei kirjata strategioihin ja viranomaisohjeisiin erikseen, tarvittavat resurssit ja erityisosaaminen jäävät puuttumaan.
Oikeus väkivallattomaan elämään on perusoikeus, ei etuoikeus. On aika siirtyä sanoista tekoihin, joilla varmistetaan, ettei kenenkään tarvitse jäädä väkivallan armoille.
Saila Hoxha
aluevaltuutettu (vas.), Kotka